 |
| Kuva: Emma Grönqvist / Tiedonantaja |
Helsinki Priden viestinnässä väitetään, että kaikessa sen toiminnassa huomioidaan erilaiset ihmiset ja erilaiset toimintakyvyt. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Käytännössä Helsinki Pride on jälleen tänä vuonna sulkenut monet sateenkaari-ihmiset ulos – erityisesti vammaiset sateenkaari-ihmiset.
2,8 kilometrin marssireitti mukulakivineen ja nousuineen ei ole esteetön. Kaivopuiston puistojuhlassa ei ole riittävästi istumapaikkoja, varjoa tai vessoja, ja silti sinne houkutellaan kymmeniä tuhansia osallistujia. Pride Housessa esteettömyys ei ollut täysin taattu, ja osa ohjelmasta järjestettiin tiloissa, joihin kaikki eivät pääse.
Aistiherkkyyksiä oli tänä vuonna onneksi huomioitu aiempaa paremmin, mutta fyysinen saavutettavuus loistaa yhä poissaolollaan. Tämä on syrjintää. Syrjintää, josta on huomautettu toistuvasti – ja johon Helsinki Pride vastaa joko kiiltokuvaviestinnällä tai vaikenemisella. Pahimmillaan esteettömyyttä on kutsuttu "trendiksi", mikä paljastaa syvälle juurtuneen ableistisen ajattelun: sen, että vammaisten oikeudet nähdään imagokysymyksenä eikä perustavanlaatuisena ihmisarvokysymyksenä.
Ableismi on syrjintää, ei mielipide
Ableismi tarkoittaa vammaisten ja toimintarajoitteisten systemaattista poissulkemista, vähättelyä ja alistamista – sekä fyysisissä tiloissa että asenteissa. Se näkyy silloin, kun vammaisten osallistuminen nähdään hankalana tai toissijaisena. Se kuuluu puheissa, joissa esteettömyys on "liian kallista" tai "turhaa, kun harva tarvitsee sitä". Se toteutuu joka kerta, kun vammainen ihminen joutuu jäämään pois yhteisestä tilasta, koska hänen tarpeitaan ei ole otettu huomioon.
Helsinki Priden toiminta kuvastaa tätä kaikkea. Tilat, ohjelmat ja kulkue on suunniteltu niin, että vammaiset ihmiset joutuvat valitsemaan: riskin vai poissaolon. Kumpikaan ei ole yhdenvertainen vaihtoehto.
Vammaisten yli puhuminen on vallankäyttöä
Yksi esteettömyyskeskustelun kivuliaimmista ilmiöistä on se, kuinka usein vammattomat ottavat tilan haltuun vammaisten puolesta. Vammaisten kokemuksia vähätellään, kyseenalaistetaan tai ohitetaan täysin. Kun vammattomat puhuvat siitä, mikä on "tarpeeksi esteetöntä" tai "realistista toteuttaa", he asettuvat asiantuntijan rooliin vammaisten ylitse – vaikka eivät elä meidän todellisuuttamme.
Tällainen käytös ei ole vain ajattelemattomuutta – se on vallankäyttöä. Se ylläpitää rakenteita, joissa vammaiset eivät saa määritellä omia tarpeitaan, eivätkä pääse osallistumaan täysivaltaisesti yhteiseen keskusteluun. Syrjintää ei voi purkaa, jos sen kokijat vaiennetaan. Oikea liittolaisuus ei tarkoita vammaisten puolesta puhumista vaan kuuntelemista ja rinnalla toimimista.
Esteettömyys ei ole yksityiskohta – se on oikeus
On törkeää, että Helsinki Pride mainostaa olevansa saavutettava ja huomioiva, vaikka todellisuus on päinvastainen. Vammaisia käytetään sateenkaarevan moninaisuuden keulakuvina, mutta emme saa osallistua omilla ehdoillamme.
Esteettömyys ei ole lisäpalvelu. Se ei ole “bonus”. Se on ihmis- ja osallisuuskysymys. Vammaiset sateenkaari-ihmiset eivät ole ylimääräisiä, vaikeita tai liikaa vaativia. Me kuulumme Prideen. Mutta nykyinen käytäntö kertoo, että Pride ei vielä kuulu meille.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa vammaisten oikeudet nähdään usein kulueränä, ei panostuksena yhteiseen hyvään. Esteettömyyden laiminlyönti kertoo paitsi resurssien jakautumisesta myös arvoista: siitä, ketkä halutaan mukaan ja ketkä jätetään reitin varrelle.
Vaadimme muutosta
Me vaadimme avoimuutta, vastuunkantoa ja konkreettisia tekoja. Pride ilman esteettömyyttä ei ole koko yhteisön Pride. Esteettömyys ei ole trendi. Se on solidaarisuutta. Se on oikeudenmukaisuutta. Se on vallankumouksellinen teko eriarvoisuuden keskellä.
Akira Siivonen
Punaisen sateenkaaren ryhmänvetäjä, sateenkaareva vammainen